VOIMAksi

13.9.2019 / Pysähtymistä

Kesäloman loppumisesta on jo aikaa, onneksi ”lähes kesä” tuntuu vielä jatkuvan. Toivoisin, että pitkän ja hienon kesän jälkeen saisimme aurinkoisen ja kuivan syksyn – oma toiveeni siis. Epäilykseni vain on, että ”säätoimistoon” tulee tuhansia toiveita päivittäin, eivätkä kaikki ole todennäköisesti samansuuntaisia. Joten, toteutukoon sen toive ken vuorossa on, iloitsen kuitenkin syksystä ja siitä että vuodenkierto kulkee vääjäämättömästi omaan tahtiinsa. Mukava kun jotain pysyvää tässä kiireisessä maailmassa.

Elämänmenon kiire onkin kummallinen juttu. Se tuntuu vain lisääntyvän, ja se tarttuu ja istuu nutussa kuin takiainen. Olemme saavutettavissa lähes 24/7, usein vapaa-aikana ja lomallakin. Veneessä, pihamaalla, nuotion ääressä tai puolukkamättäällä sormet hakevat yhteyttä ulkomaailmaan internetin, tekstiviestien tai sähköpostien kautta. Eihän sitä kiireeksi tunnista, kun kesken marjojen poimimisen vastaa pikaisesti tekstiviestiin, mutta… hmmm… mihin jatkuva saatavilla olo meidät ajaa? Joudummeko tilanteeseen, ettemme osaakaan olla juuri ”tässä hetkessä” vaan ajatuksemme harhailevat jossain muualla? Rauhoittumiseen oman itsemme kanssa ei ole enää mahdollisuuksia, emmekä oikein osaa sitä kaivatakaan. Kiirehdimme asiasta toiseen yhä kiihtyvällä vauhdilla ja ehkä joskus – sentään joskus – sisällä tuntuu levottomuutta - tunnetta, että jotakin puuttuu.

Kevät on työssäni kiireistä aikaa ja sen lisäksi kohtuullisen suuren pihamaan haltijana tunsin, että keväällä alkoi työleirijakso. Kun työkiireet loman alkaessa hellittivät, oli mielessä silti viisisataakaksikymmentäkolme ”pitäisi”-asiaa. Yleensä ainoa keino, jolla niistä on päässyt eroon, on ollut lähteä kotoa pois. Reissussa olen huomannut miettiväni, kuinka monta päivää matkaa on vielä jäljellä, ja siinä miettiessäni hukannut todennäköisesti monta hienoa hetkeä. Lisäksi kotiin palatessa ovat samat ”pitäisi” - asiat kiljuen toivottaneet minut tervetulleeksi. Riemullista – tai oikeastaan ei!

Onneksi tämä kesä oli erilainen. Oivalsin jotain mielestäni oleellista itsestäni – ihan kotona! Oivalsin, että elämänmenon kiire on, ja tulee aina olemaan, läsnä elämässäni. En kaivannut tekemättömyyttä – päinvastoin. Huomasin rauhoittuvani hioessa, maalatessa ja vasaralla naputellessani. Joskus rauhoittuminen tuli riippukeinun siunatussa joutilaisuudessa. Kyse olikin siitä, miten osaan hellittää niistä vaatimuksista tai niistä aikatauluista, joita ihan huomaamatta itselleni asetan. Osa vaatimuksista tulee luonnollisesti muualta, mutta suurin osa tulee sisältäni. Olin kokenut, että kun vauhti kasvaa tarpeeksi ja kun tulee tarvetta suorittaa, en osaakaan hellittää vaan kannan kaiken mukanani koko päivän, koko viikon ja jopa koko vuoden.

Huomasin, että minun pitäisi oppia paremmin keskittymään siihen, mitä teen juuri nyt. Minun pitäisi oppia myös lopettamaan ja luopumaan, kun on aika siirtyä toiseen asiaan, toiseen hetkeen. Huomasin tarvitsevani tilaa ajattelulle siirtyessäni asiasta toiseen. Oivalsin, että tämä siirtymisen hetki antaa minulle mahdollisuuden hengähtää ja mielessäni päättää ”työn alla” ollut asia, joko valmiina tai keskeneräisenä jatkotoimia odottamaan. Näin saisin mahdollisuuden aloittaa uuden ajatuksen, tehtävän, asian mieli avoimena ja ajatus kirkkaana – vain siihen keskittyen.

Tämä oivallus ei syntynyt hetkessä, vaan se vaati aikaa ja pysähtymistä. Halua kuulla ”mitä minulle oikein kuuluu?” Onneksi oli paljon kotipäiviä. Ei tarvinnut lähteä minnekään vaan sai pysähtyä olemaan ihan kaikessa rauhassa. Oivalluksen todeksi eläminen vaatii työtä – edelleen. Entiseen on niin helppo palata. Menneen kesän aikana huomasin, miten paljon saan voimaa siitä, että etenen hetki ja päivä kerrallaan. Asiasta toiseen siirtyessä otan hetken, vaikka ihan pienenkin, jolloin voin hellittää ja muistuttaa itselleni, että olen tässä – läsnä juuri tässä hetkessä. Tämä oivallus on ollut minulle VOIMAksi ja sen halusin jakaa kanssasi.

Comments powered by CComment

©2019 Työnohjauspalvelu Helmi. Designed with love by ARRdesigns.
Powered by Kaswe. Portrait photos by Sonja Hagström Photography.