VOIMAksi

30.5.2019 / Muutoksen kesä

Jo sana ”muutos” saa toisille aikaa allergisen reaktion. He välttävät viimeiseen asti koko sanan käyttämistä, sillä se ärsyttää. Olenkin usein miettinyt, että tuohan on vain sana muiden joukossa mutta kuten kaikki sanat, se herättää erilaisia muistoja omista kokemuksista ja tunteita, joita ei välttämättä haluaisi uudelleen kokea. Elämässämme olemme kohdanneet monenlaisia muutoksia. Osa muutoksista on hitaita muutoksia, joita ei siinä arjen kiireessä edes muutoksiksi rekisteröi. Esimerkiksi teknologian kehitys on tällainen hidas muutos. Harvat meistä nimittää muutokseksi esimerkiksi lankapuhelimen vaihtumisen kännyköihin ja kuitenkin se on vaikuttanut todella paljon arkeemme työssä ja siviilielämässä. Toiset muutokset taas ovat äkillisiä. Elämäämme työssä tai kotona tulee jotain sellaista, ettemme voi jatkaa arkeamme normaalisti. Muutokset eivät tule loppumaan, ennemminkin niiden tahti kiihtyy. Onneksi voimme oppia elämään niiden kanssa.

Kun puhumme työpaikan, organisaation ja myös yksilön kyvystä selvitä muutoksista ja pärjätä menestyksellä kaiken epävarmuuden keskellä, puhumme oikeastaan joustavuudesta ja uudistumiskyvystä eli resilienssistä. Ja todellakin – muutosten kanssa voi oppia elämään, sillä resilienssiä voi oppia ja sitä voi kehittää sekä yksilö- että organisaatiotasolla. Tutkijat ovat havainneet, että resilienssin kehittymiseksi kannattaa panostaa erityisesti arvostamiseen. Eli kuinka organisaatiossa arvostetaan työntekijöitä ja heidän vahvuuksiaan ja kuinka sinä ja minä pystymme arvostamaan ja luottamaan omaan kykyymme suoriutua eri tilanteista. Toinen asia, jota tutkijat korostavat on hyvä vuorovaikutus. Kuinka pystymme vuorotellen vaikuttamaan ja vaikuttumaan? Jaammeko kokemuksia ja haluammeko oppia toisten kokemuksista? Tähän liittyy kiinteästi myös kolmas tärkeä asia eli oppimismahdollisuuksien luominen. Kuinka tapahtuneet muutokset - tai ne tilanteet, kun on tullut yllättäviä häiriötekijöitä – käsitellään. Miten hyödynnämme tapahtunutta – jäämmekö harmittelemaan, kun emme osanneet toimia oikein vai pohdimmeko, mitä opimme? Kyse ei ole rakettitieteestä, vaan niiden asioiden huomioimisesta, joiden pitäisi kuulua elämäämme muutenkin.

Pian alkavat kesälomat! Valo ja lämpö hellivät kroppaa ja mieltä ja antavat mahdollisuuden ladata voimia tuleviin haasteisiin. Kuinka sinä kesälomasi vietät? Onko lomasi ohjelmoitu päivien tarkkuudella matkustamisella, vierailuilla ja kaappien siivouksella? Uskaltaisitko päästää irti ja hengähtää ihan rauhassa? Mitä pahimmillaan tapahtuisi, jos vaikkapa viikon pätkä lomastasi olisikin ilman ennalta suunniteltua ohjelmaa? Entä, jos kasvattaisitkin lomallasi omaa resilienssiäsi arvostamalla itseäsi – omia vahvuuksiasi? Entäpä jos puhuisit itsellesi lempeästi ja ymmärtävästi tai entä jos opettelisit ymmärtämään itseäsi paremmin? Toisiko tämä kaikki myönteistä muutosta elämääsi, joka vahvistaisi Sinua arjessasi? Varataan aikaa itsellemme ja annetaan mahdollisuus muutokseen – VOIMAksi!

Merja

Write comment (0 Comments)
15.5.2019 / Kiehtova helmi

Helmien synty on aina kiehtonut minua. Helmen tarina alkaa siitä hetkestä, kun hiekanmurunen, loinen tai muu vieras esine joutuu vahingossa simpukan sisälle. Suojatakseen itseään tunkeilijan ärsytystä vastaan, simpukka alkaa erittää sen ympärille kovaa kiteistä ainetta, jota kutsutaan helmiäiseksi. Helmiäisen eritys jatkuu muutaman vuoden ajan, jonka jälkeen simpukan sisältä saattaa löytyä upea ja loistava helmi. Tosin helmen etsijä joutuu sukeltamaan usein syvällekin, ennen kuin tavoittaa simpukan helmineen.

Kun yli kymmenen vuotta sitten pohdin yritykseni nimeä, palasivat ajatukseni aina uudelleen ja uudelleen helmeen. Mietiskelin, kuinka hyvä metafora (kielikuva) helmi olisikaan siitä, kuinka ärsytystä aiheuttavista asioista saattaakin tulla oikeita helmiä.  Työyhteisöissä - ja kaikessa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa - ilmaantuu ajoittain ikävästi hiertäviä kivensiruja tai jotain muuta ylimääräistä, joka hankaloittaa yhteiseloa. Hiertävät asiat alkavat näkyä eripurana, harmistuksena ja monenlaisina merkitsevinä katseina. Alkaa syntyä kuppikuntia, joissa pohditaan toisten tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Siinä vaiheessa, kun eripura alkaa vaikuttaa työn sujuvuuteen, voi takana olla jo vuosia kestänyt väärinymmärrysten ja epäasiallisen käytöksen kuorma. Joku kokee kuorman liian suureksi ja jää sairauslomalle uupumisen vuoksi tai sitten asiakkaiden tyytymättömyys alkaa tulla esiin kipakoina palautteina puhelimessa tai nimettöminä kirjoituksina somessa.

Näissä tilanteissa saattaa työyhteisöön ilmaantua työnohjaaja, joka alkaa yhdessä työyhteisön kanssa etsimään uusia näkökulmia, mahdollisuutta löytää uudenlainen tapa tehdä työtä yhdessä, työni

loa tuntien. Yhdessä asioiden ääreen pysähtymällä ja niistä puhumalla, on mahdollisuus löytää niistä hiertävistä, jopa ärsyttävistäkin asioista oikeita helmiä! Löydetään yhteinen ymmärrys perustehtävästä. Puhutaan rakenteista, jotka tukevat perustehtävän toteutumista ja jotka mahdollistavat ammatillisen vuorovaikutuksen. Ammatillinen vuorovaikutus vahvistaa yhteistä ymmärrystä ja niin löytyy yhteinen kieli ja yhteinen mieli – erilaisuus kääntyy VOIMAksi!

Työssäni parasta on olleet ne erikokoiset ja eri sävyiset helmet, joita olen löytänyt keskusteluista upeiden ihmisten kanssa – olen kiitollinen niistä kaikista!

Ja sitä paitsi... olihan äitini nimeltään Helmi - ja samoin on pikkuinen tyttärentyttäreni. 
Helmien ympäröimänä siis – ihan koko elämä!

Merja

Write comment (0 Comments)
7.6.2019 / Oikeasti puhuttu

Olen tämän kevään aikana törmännyt dialogin kaipuuseen monta, monta kertaa. Työyhteisöissä on sanottu ”me kaipaisimme enemmän dialogia” ja monilla muilla foorumeilla sitä on myös kaivattu. Joku on tarkentanut toivettaan niin, että ”puhuttaisi oikeasti enemmän” ja toisaalla on pohdittu, että haluttaisi enemmän vastavuoroisuutta ja tunnetta, että ”olen tullut kuulluksi”.

Dialogin ydintä voidaan kuvata monella tavalla ja hyvinkin korkealentoisesti, mutta minun korviini parhaimmalta kuulostaa ajatus, että ”Dialogi on rakentava ja tasavertainen tapa keskustella. Siinä tähdätään toisten ymmärtämiseen, mutta ei yksimielisyyteen. Parhaimmillaan dialogissa syntyy ennalta-arvaamattomia oivalluksia ja uutta ajattelua” (SITRA). WAU! Dialogiin liittyy siis tunteita – koen, että olemme tasavertaisia – ja siihen liittyy myös tietynlaista toimintaa – esim. puhun toiselle arvostavasti ja luon siten hänelle kokemuksen tasavertaisuudesta. Toisen ymmärtäminen vaatii tekoja – ja herättää myös tunteita. Dialogin mahdollistamiseksi luottamus on avainasemassa. Luottamuksellinen ilmapiiri tuntuu – voi, se tuntuu niin syvällä sisuksissa - ja senkin synnyttäminen vaatii tekoja.

Kun lähdemme kehittämään jotain, vaikkapa työyhteisömme vuorovaikutusta ja tapaamme keskustella, siihen liittyy usein sekä ”tunneasioita” että ”tekemisasioita”. Aina on lähdettävä liikkeelle tekemisestä. Emme voi päättää ”nyt luotan tähän työyhteisöön”. Sen sijaan, omasta tavastamme toimia voimme päättää ja siitä olemme vastuussa. Osoittamalla hyväksyntää ja arvostusta toista kohtaan, olemme tiellä luottamuksen rakentumiseen ja sitä kautta mahdollisuuteen käydä niitä ”oikeita keskusteluja”, jotka lisäävät oppimista ja joustavuutta kohdata yllättäviäkin tilanteita.

Se, että dialogin kaipuu on noussut erityisesti keskusteluihin tämän kevään aikana, on saanut minut palaamaan myös omissa ajatuksissani usein asian äärelle. Olen pohtinut, miksi me oikein tarvitsemme tuota dialogi – sanaa? Tuleeko meille jotenkin ”NYT olemme TÄRKEÄN äärellä” – olo, kun sanomme tai ajattelemme, että ”NYT käymme dialogia”?!? Voisiko dialogiin liitetyt ominaisuudet, kuten ”kuulemme toistemme näkökulmia ja kokemuksia, tahdomme oppia toisiltamme, emme halua väitellä tai suostutella toisia omaksumaan omaa näkökulmaamme ja etsitään yhteistä ymmärrystä” kuulua ihan kaikkeen keskusteluun ja arkisemmin jutteluun? Vai onko se, että juttelemme yhdessä, jotenkin vähemmän hienoa ja vaikuttavaa kuin dialogi?  Ja kun kuitenkin, me ihan tavalliset ihmiset tavallisissa töissämme ja tavallisessa arjessamme juttelemme ohimennenkin tosi tärkeistä asioista. Semmoisista asioista, jotka voivat olla tosi merkityksellisiä meille tai jollekin, jota esim. työmme koskee.

Entä… mitäs jos unohtaisimme määritelmät ja pyrkisimme ihan itse vaikuttamaan kaikissa kohtaamisissamme siihen, että ympärillemme syntyisi ilmapiiri, jossa on hyvä jutella ja jossa koettaisiin, että on hyvä yhdessä miettiä ja sanoittaa asioita? Tuntuisiko se liian arkiselta tai jotenkin vähemmän tärkeältä? Mitä se vaatisi minulta, mitä se vaatisi sinulta? Itse olen kokenut, että minulta se vaatii keskustelukumppanin arvostamista. Sanoilla, äänen sävyllä sekä ilmeillä ja eleillä sen osoittamista, että arvostan sinua ja sitä, mitä minulle sanot – vaikka en olisikaan samaa mieltä kanssasi. Se on minulle luontaista ja siten aika helppoa. Seuraava juttu onkin sitten haastavampi – ihan tavalliselle työnohjaajallekin. Hyvän keskusteluilmapiirin luominen vaatii sen muistamista, että minun näkökulmani ei ole ”totuus” enkä halua suostutella sinua hyväksymään sitä. Sitä vastoin, voisin enemmän ja enemmän kiinnostua sinun näkökulmastasi ja yrittää ymmärtää sitä. Työssäni se on luontevaa, pitkien koulutusten tuoma oppimistulos, mutta myönnän, että jo perhe-elämän arjessa se on ajoittain todella haasteellista. Mutta oikeastaan, on tosi vapauttavaa, ettei kotona ole työnohjaajan tai fasilitaattorin roolissa – saa olla ihan tavallinen vaimo ja äiti.

Mitä sinulta vaatisi, että nuo ajatukset, jotka yleensä dialogiin liitetään, tulisivat osaksi sinun arkeasi?  Seuraisiko siitä jotain, joka olisi VOIMAksi Sinulle ja lähellä oleville?

Merja

Write comment (0 Comments)
1.7.2019 / Uskallusta unelmoida

Puhuimme ystävän kanssa muutama päivä sitten unelmista - mitkä ovat niitä "oikeita unelmia". Riittääkö unelmaksi joku ihan arkipäiväinen asia, jonka voisi ajatella helpottavan omaa elämää vai pitäisikö unelmaksi osata määritellä jotain suurta, jonka vaikutukset yltäisivät lähipiiriin tai jopa kauemmaksi - vai voisiko unelmiksi nimittää molempia? Voisivatko unelmat selkeyttää sitä, mihin olen – tai mihin haluaisin olla matkalla? 

Pienet ja suuret unelmat tekevät elämästä innostavaa ja ne voivat jopa muuttaa sitä. Unelmointi ei ole ”haihattelua”, vaan omien tarpeiden kuuntelua, sillä usein unelmissamme näkyy se, mitä arvostamme ja mikä meistä on merkityksellistä, tärkeää. Oleellista unelmoinnissa ei ole uskoa, että unelmat toteutuvat kirjaimellisesti vaan se, että ymmärtää unelmien voivan antaa elämälle suuntaa ja merkitystä tekemisille. Jotkut unelmat ovat nopeita toteuttaa sen jälkeen, kun unelmalleen on löytänyt nimen. On löytynyt sanoja, joilla on pystynyt kuvaamaan unelmaansa ja siihen on helpompaa tarttua. 

Olen omassa elämässäni ja myös työssä kokenut monesti sen, mitä tapahtuu, kun omista oivalluksista syttyy niin, että sanoitetut unelmat johtavat konkreettisiin tavoitteisiin eivätkä suunnitelmat jää pelkiksi haaveiksi. Löytyy tavoitteita, jotka sopivat yhteen omien arvojen kanssa ja jotka tuntuvat merkityksellisiltä. Syntyy ymmärrystä keskittyä siihen, mitä kohti haluaa mennä eikä siihen, mitä haluaa välttää. Nuo myönteisesti sanoitetut tavoitteet on aina helpompaa saavuttaa, sillä jo pelkkä ajatus, mielikuva niiden toteutumisesta tuo iloa ja voimaa. Nämä myönteiset mielikuvat toimivat myös selviytymiskeinoina, kun mieleen hiipii rajoittavia uskomuksia. 

Rajoittavat uskomukset ovat niitä ajatusmalleja, jotka saavat tietyissä tilanteissa aikaan sen voimattomuuden tunteen, jota haluaisimme välttää kaikin tavoin. Rajoittavat uskomukset voivat liittyä ympäröivään maailmaan, muihin ihmisiin tai itseen ihmisenä ja sitä kautta omiin kykyihin. Minulle ainakin on tuttua ihan tavallisessa arjessa törmätä uskomuksiin, jotka ovat olleet totta joskus aiemmin, mutta eivät enää ole. Hyvä esimerkki omalla kohdallani on, kun alaluokilla käsityön opettaja sanoi minulle toistuvasti, ettei minusta tule ”ikinä minkään tekijää” kun virkkuukoukku ei totellut minua. Uskoin aika kauan, etten osaa tehdä mitään käsitöitä. Välttelin kaikin tavoin joutumasta tilanteisiin, joissa käsitöitä piti tehdä = käsityötunnit olivat todella vastenmielisiä. Tuo tunne esti tehokkaasti haaveilemasta, että joskus olisin voinut ylpeänä sanoa jostain vaatteesta ”minä tein tämän”. Viimein uskalsin kokeilla ompelukoneella ompelua – kiitos äidin ja uuden käsityöopettajan. Huomasin, että minähän osaankin ja ompelusta tuli minulle harrastus, josta nautin edelleen. Virkkauksesta ei tosin ymmärrä edelleenkään mitään. 

Työelämässä rajoittaviin uskomuksiin törmää myös jatkuvasti. ”Meidän ei kyllä kannata suunnitellakaan mitään kehittämistä, kun ’pikkujohtajat’ haluavat vain pönkittää omaa valtaansa” – tyyppiset lausahdukset ovat aika tuttuja. Haasteena onkin pysähtyä ja tiedostaa nämä uskomukset, jotka estävät meitä huomaamasta matkan varrella muuttuneet asiat ja siten rajoittavat kykyämme päästä kohti unelmiamme, kohti tavoitteitamme. Itse voimme kyseenalaistaa uskomuksiamme, kun huomaamme jonkin rajoittavan ja estävän meitä. Voimme vaikka kysyä itseltämme, mitä todisteita minulla on siitä, että tämä uskomus on tosi? Mitkä tapahtumat tai asiat voisivat haastaa tämän uskomuksen? tai mitkä vahvuuteni ovat jääneet piiloon tämän uskomuksen vuoksi?

Unelmoidaan, etsitään konkreettisia tavoitteita, joita kohti haluamme mennä. Pysähdytään aika ajoin tarkistamaan, onko suunta oikea ja onko vallitsevina voimaannuttavat uskomukset – meille VOIMAksi!

Merja

Write comment (0 Comments)
14.8.2019/ Puskapohdiskelua

On aika palata työmoodiin pitkän kesäloman jälkeen. Onneksi kesä jatkuu edelleen (tykkään-tykkään) monenlaisten marjojen ja muiden herkkujen kypsyessä. Täällä Kainuun korkeuksilla satokausi on parhaimmillaan ja minulle onkin nautinto istua puskissa pikku jakkaralla ja päästää hamsterin tavat valloilleen ;) . Keräämisen ilon lisäksi puskissa istuminen on kertakaikkisen rauhoittavaa. Samalla kun kädet työskentelevät saavat ajatukset tilaa ja avaruutta. Jälleen kerran minua hykerrytti ajatuksissani Antti Tuurin kirjassa ”Pohjanmaa” olleet sanat: ”Mummo ei kuullut mitä kysyin tai ei sitä leikiksi ymmärtänyt, kertoi vaan ihmetelleensä jo pitkään, minkä takia Pohjanmaalla viisaus on aina vanhoissa naisissa, viisaus ja hyvyys”. Viisaus on aina vanhoissa naisissa, viisaus ja hyvyys! Kerrassaan hieno ajatus, joka saa tällaisen vähän kerrassaan (ja tasaisen varmasti) vanhenevan naisen hymistelemään :) . Viisaus ja hyvyys! Kuulostaa kovastikin tavoittelemisen arvoiselta tulevaisuudelta. Jos joku joskus jossain voisi minustakin ajatella noin – herkullinen unelma!

Kääntelin tuota sanaparia, viisaus ja hyvyys, mielessäni, mutustelin monelta kantilta ja yritin löytää sitä ajatusta, joka minua siinä eniten puhutteli. Taisi siinä jo toinenkin ämpäri tulla lähes täyteen ennen kuin sain ajatuksiani jonkinlaiseen järjestykseen. Sitä en osaa sanoa onko järjestys lopullinen, todennäköisesti ei. Ehkäpä joku uusi miete tulee sekoittamaan sitä ja taas löytyy uusia oivalluksia asiaan liittyen. Onneksi on vielä monen monta marjapensasta keräämättä. Pohdin mielessäni, ja taisinpa jonkun sanasen kissoillekin ääneen sanoa, että noiden sanojen yhdessä oleminen on se asian ydin. Monesti ajatellaan, että viisas on sellainen ihminen, joka tietää tosi paljon tietoa, tosi monesta asiasta. Ja jos näin ajatellaan, niin sellainen viisas voisi helposti ylpistyä ja tehdä muille kipakastikin tiettäväksi oman tietämyksensä määrän. Miten helppoa olisi tuoda esille oma tietämys ja viisaus, eikä paljoakaan tarvitsisi kuulla toisia ja ottaa huomioon toisten ajatuksia. Siinähän voisi helposti mitätöidä toisten ajatukset ja tekemiset. Itse ymmärrän, että viisaus on kykyä käyttää tietoa ja kokemusta hyvien päätösten ja arviointien tekemiseksi. Viisaus muodostuu monipuolisten elämänkokemusten myötä ja on arvostettua syvällistä tietämystä, jota katsotaan olevan vain harvoilla. Liittäisin viisauteen myös kyvyn olla oikeudenmukainen ja myötätuntoinen sekä kyvyn ymmärtää itseään.

No, entä sitten tuo hyvyys? Joku viisas on joskus todennut, että hyvyys helpompi tunnistaa kuin määritellä. Mietin, onko se tottumusta toimia tietyllä tavalla, niin että omat arvot näkyvät ihan siellä arjessa? Onko se sitä, että ne asiat, joita pidämme arvokkaina muuttuvat teoiksi? Mahatma Gandhi on sanonut, että ”hyvälle ihmiselle maailma on hyvä”. Siis ei täydellinen, mutta hyvä – aika hyvä – riittävän hyvä? Jäin pohtimaan, mikä on minulle riittävän hyvä – se pysäytti. Viisauden parina hyvyys ei ole siis alistuvaa, liiallista kiltteyttä vaan se auttaa miettimään miten suhtaudun, miten kuulen, miten puhun ja miten olen vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Hyvyys tuo armollisuutta ja ajatusten avaruutta sekä itsellemme että toisille. Jos minulla on viisaus ja hyvyys, minulle ei ole uhka kuulla toisia vaan viisaus ja hyvyys antavat mahdollisuuden yhdessä pohtia erilaisia vaihtoehtoja.

Tässä kohden ajatukset liukahtivat työhön. Ohjausryhmissä olemme usein pohtineet vanhan ja uuden ajatuksen tai työtavan ristiriitaa. Uudet, vasta valmistuneet ammattilaiset tuovat mukanaan uusia tapoja, uutta tietoa työyhteisöihin, joissa on ehkä pitkäänkin totuttu tekemään asiat tietyllä tavalla. Olisiko näissä tilanteissa tilausta ”vanhoille naisille (ja myös miehille), joilla olisi viisaus ja hyvyys”? Olemme ryhmissä pohtineet, voisivatko työyhteisöissä juuri ne vanhemmat, kauemmin olleet työntekijät näyttää mallia nuoremmille siitä, kuinka ajatuksista, toimintatavoista ja muista työhön liittyvistä asioista voidaan yhdessä keskustella. Näin voisi löytyä ne kohdat, joita muuttamalla työn tekemisessä voidaan oppia uutta ja kehittyä. Perusteena asioiden säilyttämiselle tai muuttamiselle ei saa olla minkäänlainen kilpailu siitä, kuka saa sanoa ns. viimeisen sanan keskustelussa. Päätösten taustalla täytyy olla ymmärrys siitä, mitä asioiden säilyttäminen entisellään tai niiden muuttaminen vaikuttavat asiakkaan saamaan tuotteeseen tai palveluun. Tämä ymmärrys taas vaatii asiakkaan kuulemista, aikaa kohdata asiakas.
Miten hyvä onkaan istua puskissa ja antaa ajatusten virrata – VOIMAksi!

Write comment (0 Comments)
©2019 Työnohjauspalvelu Helmi. Designed with love by ARRdesigns.
Powered by Kaswe. Portrait photos by Sonja Hagström Photography.